Taas pistää herkäksi ja miettimään...
Muistan tiineen Cina-emän ja muistan visiitit pentulaatikkoon. Muistan huoleni, kun Zita oli kerran nuorena kipeä. Muistan iloisen ohjuksen, joka oli pohjattoman ystävällinen kaikille, jotka me hyväksyimme. Muistan vanhan koiran, koulukaverini, ja sen miten aloin ymmärtää, ettei aikaa enää ole kauaa.
Muistan viimeisen matkan, oikean ratkaisun, rauhallisen unen, pohjattoman surun ja ikävän.
Minkälainen outo sattuma, että piirsin kerhossa kuvan Äidistä, minusta ja koirasta, jolla oli kippara häntä (kuin Hopeanuolella), mutta luppakorvat. Ja tällainen koira oli Äitini hyvällä ystävällä Eijalla.
Kiitos Äiti ja kiitos Eija. Kiitos Zita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kah, kiva kun poikkesit.
Jätäs tassunjälkesi!